Tänään alkoi marraskuu

Poimin pakkasen puremia puolukoita.
Kynnistelevät sormeni punertuvat.
Silmäni vuotavat vettä kuin vanhalla koiralla.

Metsässä polut kulkevat sienien peitossa.

Konnannlieko lonkeroi sammalikossa suon laidalla
ja levittää ympärilleen kärpäsruutia.
Väsynyt syksy leimahtaa
ja lahoaa
niin kuin paha taistelee pahaa vastaan
ja paha voittaa.

Hetkinen on sana, joka ei syytä.

Tammisaari

Kaupan pihalla autossa
turvaistuimeen sidottuna nukkuu pieni tyttö
suu auki.

Vanha mies sytyttää tupakan
ajattelematta tekonsa hirveyttä.
Hän ohittaa uhkauksen:
Rökning kan döda.

Samassa marraskuun päivässä läsnä syksy ja kevät
kuin sisarukset: veli kevät, sisar syksy.

Harmaissa lumipilvissä auringon puna.

Ällöttävän täysikuun
typerä naama
viipyy vaalenevalla taivaalla.

Aamulla virinneessä pohjatuulessa
viimeiset
lehdet lentävät
kuin
repaleiset setelit.

Kuusi joutsenta matkalla etelään.
Hätäinen, lyhyt toitotus:
"Halla hanhen siiven alla.
Talvi joutsenen takana."

Postilaatikko on jäätynyt kiinni.
Unelmat eivät osu.
Jopa muovikukat kuihtuvat
käsissäni. Jääkukat sulavat.

Minun pitäisi keskittyä kivikkopuutarhaan,
sillä yhtään kiveä
en ole vielä kyennyt
tappamaan.

Marraskuun kuudestoista

Kaksi pimeää vastakkain.
Sade alkaa valkoisena uudestaan.
Teiden varret tuikkivat talojen valoja.
Kello lyö viisi.
Minä odotan.

Kohta ulappa jäätyy.
Minut pitää lujasti ankkurissa
käteeni laskettu rakkauskivi.

Olen ollut unessa.
Olen ollut sokea.

Ettekö tahtoisi omin silmin nähdä.

Jokaisen umpikujan
päästä johtaa
pieni
polku
jonnekin.

Matka

Olen matkalla sitä kohti,
mikä minua odottaa.
Meno-paluulipulla ei koskaan
pääse minnekään.

Iltarusko kirkaisee korkeuksiin
verenkarvaisen halo-valon.
Joulukuunsirppi nojaa tukevasti sineen
kuin Uskelan kirkko.

Minun ohimoillani on
jumalanmentävät aukot.

Tässä maassa on seitsemän vuodenaikaa:
kevät, kesä, syksy ja neljä talvea.
Nyt on menossa toinen talvi.

Sielunveljelle

Kuka voi sanoa
omistavansa kimalluksen,
kun puut marraskuussa
puhkeavat lumihuntuihin.

Kuka omistaa sinen,
jota tummat metsät kumartavat
lumen taakka harteillaan.
Tai hopean, johon hämärä häviää.

Musteensiniseltä taivaalta
tähdet ilkkuvat:
Ei meitä voi omistaa.

Kaikkein kaukaisimmalla tähdellä haukkuu
vanha koiramme:
Kaikkein julminta on omistaa.

Kun ihminen on
menettämäisillään kuulonsa,
hän alkaa
kuulla kaikenlaista.