Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tarvitsen uutisia.

Maailma, tässä runoni

Kustantaja: Tuulentupa 2001

Laihan kuun valokiila
lävistää joenvarsitalon
metsässä loivarinteisen
laakson ylle kohoaa
aamun puna.

Monta nykyhetkeä
päällekkäin,
kaikki aina läsnä.

Kukaan ei pidä maailmaa paikoillaan.

Viitoittamaton tie
leijailee hitaasti
tuulen mukana
pois.

Kyllä, kyllä

Aamu on kaunis sana.
Sitä kauniimpi vilja.

Sanojen markiisi: Elämä.

Kaikkein kaunein
sana on kyllä.
Kyllä tarkoittaa ihmisen
paratiisia.

Tämä kysymys tulee äkkiä:
Kumpi huomaa
toisensa ensin
saalis vai saalistaja.

Niin kuin talvi tuo syksyn
luo kuolema elämän.
Peili ei ole kenenkään kuva
eikä mikään ole näköisensä.
Vain sade huutaa päivää palaamaan.

Totuus unelmoi nukkuvassa
ja katoaa jäljettömiin.
Katoaa askel jäljettömiin.

Tästä ei koskaan
kulkenut kukaan
- vain tomu, tuuli
ja pimeys.

Phjoinen puhuu

Raskaat reput kapeilla harteillaan
lapset kulkevat kouluun.
Sorsat värjöttävät sulat vavisten
kosken partaalla.

Kaislikko kumartaa syvään.

Lumiaura lennättää suolaista loskaa,
oranssi varoitusvalo
vilkuttaa.

Jään alta pulppuava vesi maalaa
suvannon lumeen
tummia peilejä.

Maisema valottuu mustavalkoiseksi.

Pakkanen leviää kostealla ikkunalaudalla.
Taivas kuin hämillään punastuu.
Kaikki elävä valosta jähmettyy ja homettuu.

Ihmisen osa on olla yhtä aika
elävä ja kuollut.

Ettäkö jokaisella,
kaikkein synkimmälläkin pilvellä
olisi kultareunat.

Toiveajattelua.

Islannissa tulivuori syöksee taivaalle
tuhkaa ja tulikiveä.
Maailma pienenee.
Tulivuori purkautuu lähes asumattomalla alueella
sanottiin uutisissa.
Kuka lienee lähes?
Onko hänellä tarpeeksi huopia?

Ei

Maailma on musta.
Yhtä kuollut ja iloton kuin tyhjä bussipysäkki.